Teksti: Rabbe Sandelin (päivitetty 2.12.23)
Olen lukenut Norjan ja Yhdysvaltojen välisen uuden
puolustusyhteistyösopimuksen. Jos eduskunta ratifioi samanlaisen
sopimuksen Suomen osalta, joka siis sallisi pysyviä yhdysvaltalaisia
tukikohtia Suomen maaperällä, se rajoittaa merkittävästi Suomen
itsemääräämisoikeutta ja turvallisuuspoliittista liikkumavaraa.
Oletan, että ne, jotka haluavat Yhdysvaltalaisia joukkoja ja
sotamateriaalia Suomen alueelle toivovat, että tämä olisi
konkreettisempi pelote Venäjän mahdolliselle sotilaalliselle
hyökkäykselle kuin Naton viides artikla, joka ei tosiasiassa velvoita juuri
mihinkään. Ajatus lähtee kuitenkin melkoisen itsekeskeisestä
lähtöasetelmasta: että Venäjä hyökkäisi Suomeen ilman että hyökkäys
olisi osa suurempaa kansainvälistä konfliktia. Tällainen kuvitelma on
luultavasti syntynyt samassa hengessä kuin yksinkertaistetut hypoteesit
Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan, kuten että Venäjä ”muuten vaan”
hyökkää maahan, jos tämän maan poliittinen järjestelmä ei satu
miellyttämään. Historia kuitenkin osoittaa, että kun ja jos suurvallat
lähtevät liikkeelle, saattavat erilaiset intressit ja liittoutumat muuttua
varsin kiinnostavalla tavalla. Huolimatta siis tämän päivän
kukkaispuheista yhteisistä arvoista ja päämääristä, voi vieraan maan
sotilastukikohta Suomen alueella nopeasti muuttua poliittisesti tai
sotilaallisesti kalliiksi rasitteeksi.
Ja jos tuijotamme pelkästään peloteaspektia, emme lainkaan ota
huomioon ilmiselvät kielteiset seuraamukset: luomme samalla myös
pysyvän, ja konfliktitilanteessa laillisen sotilaskohteen omalle
alueellemme. Ja myös siinä tapauksessa, että Yhdysvallat joutuisi
aseelliseen selkkaukseen Venäjän kanssa ilman, että Suomi näyttelisi
asiassa pienintäkään roolia. Ja myös siinä tapauksessa, että aseellinen
konflikti syntyisi Yhdysvaltojen ja jonkun muun maan välillä.
Sen sijaan, että tämän tyyppiset sopimukset ja tukikohdat siis estäisivät
suursodan, on paljon todennäköisempää, että ne myötävaikuttavat
paikallisen konfliktin eskaloitumiseen.
Kaikkien olisi hyvä ymmärtää, että Yhdysvaltain kaltaisilla supervalloilla
ei ole ”ystäviä”. Kuten kaikilla muillakin suurilla mailla, Yhdysvalloilla on
kansallisia intressejä, ja vieläpä maailmanlaajuisia. Se ei tarkoita, ettei
näitten maitten kanssa voisi tehdä yhteistyötä, ja että tietyin väliajoin
Suomen ja näitten maitten intressit saattavat jopa olla yhteneväiset.
Yhdysvaltalaiset tukikohdat Suomen alueella palvelevat kuitenkin ennen kaikkea Yhdysvaltain etuja. Meistä tulisi uusi geopoliittinen pelinappula
Yhdysvaltain hallinnolle – ei päinvastoin, jos nyt joku näkee sellaisia
unelmia.
Ajatus vieraista joukoista omalla maaperällä pitäisi rauhanajan
itsenäisessä valtiossa kokea suurena poikkeamana – ja varsinkin jo
maalla on omat puolustusvoimat. Kummallista kyllä, monet tuntuvat
kuitenkin olevan todella viehättyneitä tästä ajatuksesta. Joskus kuulen
sanottavan: ”Mieluummin amerikkalaisia joukkoja Suomessa, kuin
venäläisiä”. Emme kuitenkaan nyt seiso tämän valinnan edessä, vaan
meidän on valittava, haluammeko vieraita joukkoja alueellemme vai
emme. Väittämässä on kylläkin tietynlainen kieroutunut logiikka. Sillä
filosofisesti ja käsitteellisesti molemmat vaihtoehdot pitäisi tietenkin
suvereenille valtiolle olla samanarvoisia kummallisuuksia.
Minulle on myös sanottu, että huolehdin aivan turhaan, sillä Tanska ja
Norja ovat tehneet samanlaisia sopimuksia, eikä mitään ole tapahtunut.
Tässä ei valitettavasti ole tilaa käydä läpi Tanskan ja Norjan sotahistoria
viimeisimmän suursodan aikana – tämä historia selittää suurelta osin
näiden maan asenteen puolustussopimuksia kohtaan. Tällaiseen
banaaliin vertailuun lähtevät voisivat vähintään ottaa esiin kartan ja
tarkastella kolmen maamme maantieteellistä ja geopoliittista asemaa.
Jos sallimme pysyviä amerikkalaisia joukkoja alueellamme, on aivan
taattua, että luomme 1340 kilometrin pituisen jännitteisen rajan –
riippumatta siitä, mitä julkisuudessa väitämme. Kummallista kyllä, jotkut
pitävät myös tätä toivottavana kehityksenä. Mutta millä lailla tällainen
asetelma palvelisi Suomen kansallista etua, sitä ei kukaan vielä ole
pystynyt minulle selittämään.
Minulle sanotaan myös, että amerikkalaiset joukot Suomen maaperällä
”lähettäisi tärkeän viestin”. Itse asiassa lausunto kertoo enemmänkin
nykyisestä keskusteluilmapiiristä, jossa ei tunnu enää olevan kyse
pyrkimyksistä oikeasti saavuttaa jotain, vaan pelkästään pyrkimysten
viestimisestä. Neuvottelemalla yhdysvaltalaisista joukoista
maaperällämme viestimme ainoastaan, että pidämme itseämme
sotilaallisesti heikkoina. Jos näin todellakin on, tämä vajavuus olisi
tietenkin korjattava satsaamalla nopeasti ja reilusti omaan
puolustukseemme.
Suurvallat muuten välittävät ”viesteistä” yhtä vähän kuin
”kansainvälisistä oikeuksista”, ”sääntöperäisestä kansainvälisestä
järjestyksestä” tai ”yhteisistä arvoista”, elleivät nämä tekijät satu olemaan yhteneväisiä näitten maitten omien kansallisten etujen kanssa.
Kun ymmärrämme ja myönnämme tämän asian itsellemme, avautuu tie
kaikenlaiselle tuottavalle yhteistyölle, myös Yhdysvaltojen kanssa.
Rabbe Sandelin