Tapaan tohtori Markku Kangaspuron hänen työhuoneessaan Helsingin Metsätalossa, missä hän toimii Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin johtajana. Aleksanteri-instituutissa keskitytään Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimukseen ja opetukseen. En kuitenkaan aio kysyä häneltä mitään instituutin toimintaan liittyen vaan tarkoitus on keskittyä Suomen ulko- ja puolustuspolitiikkaan ja erityisesti Suomen Yhdysvaltain uuteen puolustusyhteistyösopimuksen (DCA-sopimuksen) merkitykseen.

Toinen organisaatio josta olisi kiinnostavaa keskustella Markku Kangaspuro kanssa — mutta ei siis tällä kerta — on Suomen Rauhanpuolustajat. Hän toimii nimittäin Rauhanpuolustajien puhenjohtajana.

Suomen ja Yhdysvaltain DCA-sopimus

Mikael Böök: Katsoin ja kuuntelin verkon kautta esitelmääsi aiheesta ”DCA-sopimus ja Suomen asema” , jonka pidit Joensuussa viime helmikuussa ja jossa luonnehdit DCA-sopimusta ”rotaatiotyyppiseksi resurssisopimukseksi” joka vasta kriisitilanteessa todennäköisesti muttuisi varsinaiseksi tukikohtasopimukseksi. Sopimuksen vastustajat kuitenkin haluavat puhua tukikohdista. Esim. Norjassa vastaavasta sopimuksesta käytetaan nimitystä ”den nya baseavtalen”. En tiedä onko olemassa mitään yleisesti hyväksyttyä ”sotilastukikohdan” määritelmää Tiedätkö sinä?

Markku Kangaspuro: En tiedä, mutta kyllähän tämä sopimus hyvin todennäköisesti täyttää myös sotilastukikohdan kriteerit. Sopimus tuo kuitenkin pysyvästi sekä yhdysvaltalaisia aseita että niiden käyttämiseen liittyvää struktuuria. Se että tuoko se myös pysyviä joukkoja ja kuinka paljon on sitten toinen kysymys. En oleta, että sinne tulee kovin suuria joukkoja ilman kriisiä, mutta se ei oikeastaan ole oleellinen pointti. Oleellista on se, että sopimus mahdollistaa niiden muuttumisen klassisessa mielessä siihen mitä ymmärretään sotilastukikohdaksi, jossa voi olla suuriakin määriä joukkoja.

MB Sopimuksessa ei puhuta ydinaseista mikä on yleisesti tulkittu johtuvan Suomen ydinenergialaista, joka kieltää ydinräjähteiden tuomisen Suomen maaperälle. Laki on vuodelta 1987, joka kuului vielä kylmän sodan tai ensimmäisen kylmän sodan aikakauteen (jos katsotaan että elämme nyt toista kylmää sotaa). Voitko valottaa tämän lain historiallista taustaa? Ja arvioida mitä merkitsisi, jos laki nyt ”avattaisiin” niin kuin sanonta on viime aikoina kuulunut?

MK Kyllä lain taustana oli nimenomaan se, että Suomi pyrki pysytellä suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella ja varmistamaan, ettei Suomeen tulisi edes sotilasvierailujen yhteydessä ydinaseita. Siihen liittyi tietenkin laajempi ajatus ydinaseettoman Pohjolan muodostamiseksi ja ydinaseettoman Itämeren muodostamisesta. Niin hämmästyttävältä kuin se kuulostaa, ydinaseetonta Pohjolaa varten oli muodostettu pohjoismaisia virkamiestyöryhmiä suunnittelemaan sitä. Siihen ajatukseen sopi erittäin hyvin, että meillä oli ydinenergialaki, jolla haluttiin estää sitä ettei kukaan ajattelisikaan tuoda tänne ydinaseita. Toinen puoli oli se, että tällä luotiin luottamusta siihen, että Suomi haluaa pysyä ydinaseettomana. Tässä mielessä voidaan ajatella, että se oli myöskin yksi elementti Suomen virallisessa ulkopuolitiikassa, joka tähtäsi ydinaseriisunnan edistämiseen. Me pyrittiin paitsi Pohjolan ydinaseettoman vyöhykkeen muodostamiseen ja myös antamamaan oma kontribuutio kansainväliseen ydinasevalvontaan ja ydinaseriisunnan ajatuksen ylläpitämiseen. Ydinenergialaki on ollut sen politiikan yksi kulmakivi. Voi kysyä miksi ydinenergialaki halutaan avata. Kuten presidentinvaalin keskustelussa kävi hyvin ilmi, osa ehdokkaista oli hyvin avoimia ydinaseiden kauttakuljetukseen ja osa jopa siihen, ettei haluta sulkea pois että jonakin päivänä Suomeen voisi tulla ydinaseita. Sehän on valtava muutos. Siinä ei enää lähdetä siitä, että perustetaan turvallisuus ajatukselle että ydinaseista pitäisi päästä eroon, vaan siihen, että ollaan nyt ydinasepelotteen alla ja halutaan käyttää sitä ja osallistua sen muodostamiseen aktiivisesti. Ihmiskunnan historiaa ja tulevaisuutta ajatellen tietenkin tämä on iso taka-askel.

MB Palataan vielä myöhemmin ydinasekysymykseen. – Osallistuin noin viikko sitten (18.3.) kansanedustajien ja rauhanliikkeen aktiivien keskusteluun DCA-sopimuksesta Pikkuparlamentissa. Yksi asia joka jäi erityisesti mieleen siitä keskustelusta oli eduskunnan ulkopoliittisen valiokunnan puheenjohtajan, Kimmo Kiljusen puheet siitä, että Suomessa pyritään ulkopoliittiseen konsensukseen. Oletan, että juuri tämä pyrkimys selittää osaltaan kansanedustajien hiljaisuuden koskien DCA-sopimusta. Tietääkseni yksikään kansanedustaja ei ole toistaiseksi ilmoittanut aikeesta äänestää sopimusta vastaan. Voitko kommentoida tätä ulkopoliittisen konsensuksen käsitettä ja tätä ilmiötä siis omaa mielipidettä ja kantaa koskeva radiohiljaisuus?

MK Demokratian kannaltahan se on vääristynyt käsitys siitä miten demokratia toimii. Vaikka allekirjoitan sen, että yhteisymmärryksen löytämisen tarve on erityisen suuri pienillä valtioilla sekä tässä maailmantilanteessa että ylipäänsä, ei se voi tarkoittaa, että paras ratkaisu löytyy sillä ettei käydä avointa keskustelua ja väittelyäkin siitä mikä ratkaisu pitäisi olla. Tähän konsensuksen vaatimiseen sekoitetaan aika tavalla oletettuun hegemoniseen ajatteluun alistuminen. Jos ei vasta-argumentteja, kriittisiä argumentteja mihin tahansa esitykseen esitetä, voidaan helposti mennä ojasta allikkoon. Ei tehdä korjausliikkeitä. Parhaat ratkaisut löytyvät vain dialogin ja väittelyn kautta. Tässä suhteessa kansanedustajat itse asiassa laiminlyövät omaa velvollisuuttaan Suomen parhaaksi toimimisessa, jos eivät he käy sitä dialogia ja avaa näkemyksiään siitä, mikä Suomelle olisi parasta. En missään tapauksessa näe, että se heikentäisi Suomen asemaa. Meitähän pidetään aika omituisena maana, jos täällä ei keskustella.

MB Tilannehan on hieman erilainen muissa Pohjoismaissa, joissa eräät poliittiset puolueet ovat ilmoittaneet vastustavansa maittensa DCA-sopimuksia. Tosin, eihän mitään täydellistä konsensusta ulkopolitiikasta ole myöskään Suomen historiassa koskaan ollut. Taitaa olla niin, että suomalainen käsitys ulkopoliittisen konsensuksen välttämättömyydestä kuuluu erityisesti toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan ja nimenomaan Paasikiven-Kekkosen politiikkaan suhteessa isoon naapurimaahan, siis Neuvostoliittoon. Ollaanko nyt menossa suoraa päätä ojasta allikkoon?

MK Tottakai se liittyy siihen, mutta täytyy muistaa että jopa silloin Paasikiven-Kekkosen linjaa kritisoitiin ja siitä oli myös erilaisia tulkintoja, kuinka syvälle sillä mennään eri yhteiskunnan sektoreilla. Vaikka minimi-konsensus oli se, että YYA-sopimuksen puolueettomuuspolitiikka oli täysin välttämätön, sitäkin kohtaan esitettiin kritiikkiä. Vähemmistössähän se kritiikki oli, mutta sitä esitettiin. Siihenkin nähden nykyinen tilanne on aivan kummallinen, koska nyt ei pitäisi olla sellaista pakkoa, joka loisi vaikenemisen kulttuurin ja ajatuksen ettei voisi käydä avointa keskustelua, ei voisi esittää kritiikkiä eikä vaihtoehtoja. Voihan tietenkin olla, ettei eduskunnassa ole yhtään sellaista kansanedustajaa, joka keksii mitään muuta vaihtoehtoa. Sehän on täysin mahdollista, mutta erikoinen ajatus on kuitenkin se, ettei kukaan siellä heijastelisi sitä mitä kansalaisyhteiskunnassa puhutaan ja ei voisi tuoda meidän demokratian julkiselle areenalle tätä keskustelua.

MB Niin näyttää tosiaan olevan, ettei ole yhtään sellaista kansanedustajaa joka olisi keksinyt vaihtoehtoa. Jatketaan tästä puhumalla Eduskunnan roolista sen jälkeen kun se on – kuten nyt kaikki merkit viittaavat – hyväksynyt DCA-sopimuksen. Päättyykö Eduskunnan rooli siihen? Tehdäänkö sen jälkeen amerikkalaisten joukkojen määrää ja läsnäoloa sekä Suomeen sijoitettavia asevarastoja ja -järjestelmiä koskevat päätökset Suomen Puolustusvoimien ja Pentagonin välillä? Tähän liittyy kysymys niin sanotusta ”kaksoisvaltiosta” (dual state) . Sellainen tarkoittaisi, että on olemassa toisaalta poliittinen Suomi, jossa on Eduskunta ja muodollinen demokratia ja sitten sen rinnalla toinen, militaarinen, struktuuri joka toimii demokratian ulkopuolella. Mieleen tulevat professori Ola Tunanderin tutkimukset Ruotsin ns. sukellusvenesodasta 1980-luvulla, jolloin vallitsi poliittisilta päättäjiltä salassa pidetty yhteisymmärrys ja yhteistoiminta Ruotsin ja Yhdysvaltain merivoimien amiraalien välillä. Ruotsin poliittinen yhteiskunta joutui syrjästä hämmästelemään ja paheksumaan aluevesiensä sukellusveneloukkauksia, joita aina väitettiin tulevan Neuvostoliiton taholta mutta jotka todellisuudessa useimmiten tulivat Nato-maiden suunnalta. Haluatko kommentoida tätä Suomen demokratian tulevaisuusperspektiiviä, eli tällaista ”kaksoisvaltion” mahdollisuutta?

MK Kyllähän tämä ilman muuta siirtää meidän ulkopolitiikan painopisteen politiikan ja diplomatian puolelta sotilaallisen pelotteen korostumisen puolelle, ja sitten siirtää sitä myös osittain poliittisen päätöksenteon ulottumattomiin, kun meidät sidotaan nyt Yhdysvaltain globaaliin strategiaan ja ennen muuta sen strategiaan arktisella alueella. Arktisella alueella sille tulee myös Kiina vastaan naapurimme Venäjän lisäksi. Tämä ei ole yksinkertainen asia. Jos palataan DCA-sopimuksen käsittelyyn eduskunnassa niin on aika iso asia, ettei näistä aspekteista käydä keskustelua siinä tilanteessa jossa parlamentti, demokraattisesti valittu Eduskunta, luovuttaa ison osan ulkopoliittisesta päätäntävallasta de facto nyt käsiensä ulottumattomiin. Sopimuksen solmimisen jälkeen on käytännössä ilmoitusasioita miten paljon ja minkälaisia joukkoja ja asejärjestelmiä Yhdysvallat halua siirtää Suomeen. Ainoa rajoitus tai kynnys on nyt lainsäädännöllisesti toistaiseksi ydinergialaki, joka estää heitä myös kuljettamasta ydinaseita Suomen alueen läpi. Heidän ydinasepelotestrategiaan kuuluu tietenkin se, että he voivat kuljettaa ydinaseitaan niin ettei vihollinen tiedä missä ne liikkuvat ja missä niitä kuljetetaan. Tietenkin tämä kytkeytyy myös siihen, että meidän hankkimat F-35-hävittäjiä voidaan muuntaa siten, että ne kykenevät kuljettamaan ydinohjuksia ja niitä voidaan siten käyttää niiden laukaisualustoina. Tämä koko vyyhti vaikuttaa merkittävästi sekä Suomen tulevaan rooliin globaalisti ja Euroopassa että meidän omaan geopoliittiseen asemaan.

Suomen ja Yhdysvaltain motiivit

MB Miksi Suomi on halunnut solmia kahdenvälisen puolustusyhteistyösopimuksen Yhdysvaltain kanssa?

MK Sen perustelun minäkin olisi halunnut kuulla, mutta kun neuvottelut on käyty julkisuudesta salassa ei voi muuta kuin yrittää päätellä mitä ajatuksia siinä voisi olla. Varmasti juurisyy tässä on se, että – kaikki ymmärtävät sen – että Naton ainoa sotilaallinen voimatekijä on Yhdysvallat. Ja kun Suomi täällä Venäjän välittömänä rajanaapurina sijaitsee, niin jos me halutaan ja kun maamme johto on päättänyt haluta, että me perustamme oma turvallisuutemme painotetusti sotilaalliseen pelotteeseen, niin sen luo Yhdysvallat.

Silloin se tarkoittaa, että meidän pitää jollakin tavalla yrittää vastavuoroisesti ostaa Yhdysvaltain solidaarisuus, että ne varmasti sitten tukisivat meitä eivätkä sanoisi jonakin päivänä, että meillä on tärkeämpääkin tekemistä. Tämä johtaa meidät helposti samalle politiikan tielle millä Itä-Eurooppa ja Baltian maat ovat jo pitkään olleet. Mukaudutaan, noudatetaan ja tehdään palveluksia Washingtonille, että se vastapalvelu-palvelusta-mekanismi toimisi.

Toki Yhdysvalloilla on omat intressit saada jalansijaa ja tukikohdat ennen kaikkea arktista aluetta ajatellen, mutta kyllä Suomen ratkaisu on ollut ilman muuta se, että tällä tavalla me saadaan Yhdysvaltojen läsnäolo tänne, joka asettaisi kriisitilanteessa tai sodan tilanteessa suoraan Yhdysvallat ja Venäjän, kaksi ydinasesuurvaltaa, vastakkain.

Tämähän ei ole mikään yksinkertainen asia niin kuin tiedetään, eikä se välttämättä vieläkään takaa sitä että Yhdysvallat sataprosenttisen varmasti ryhtyisi toimenpiteisiin jos vaikka Venäjä ryhtyisi rajaloukkaukseen tällä suunnalla.

Tämä myös tarkoittaa, että panemme munat yhteen koriin ja olemme tästä edespäin riippuvaisia myös Yhdysvaltain sisäpolitiikan muutoksista vaikkapa tulevissa presidentinvaaleissa.

Tämä se peruslogiikka sitten on, ja se tulee määrittelemään Suomen ulkopolitiikkaa aika pitkälle. Väittäisin, että jossain määrin jopa pidemmälle kuin YYA-sopimus aikoinaan. YYA-sopimuksen aikanahan meillä ei ollut yhteisiä sotaharjoituksia eikä tukikohtia täällä.

MB Missä määrin ja suhteissa Suomen ja muiden Pohjoismaiden motiivit ovat tai ovat olleet yhteneväisiä Yhdysvaltojen kanssa? Vielä yleisemmin voisi kysyä miten ja miksi olemme joutuneet tähän tilanteeseen missä Pohjoismaat muodostavat uuden alueen Lännen sotilasstrategiassa? Joensuun esitelmässäsi otit esiin tärkeän käsitteen, teknologisen riippuvuuden. Miten se liittyy asiaan?

MK Geostrategisesti länsi on mieltänyt Itämeren ja Baltian maat sotilaalliseksi vaikutusalueeksi, johon Suomenkin on useimmiten katsottu kuuluvan. Nyt tavallaan lännen sotilaallisen pelote- ja operaatiokyky täydellistyy sillä että Suomi ja Ruotsi tärkeinä maina täällä Itämeren pohjoisosassa liittyvät tähän. Se luo myös ulottuvuuden Norjan kautta arktiselle alueelle. Tämän yhteyden, näiden yhteisten puolustusvoimien, vaikutus ulottuu myös sotilasteknologiaan. Se toteutuu hyvin pitkälle asekauppojen avulla. Se, että meillä on nyt yhteensopivat ilmavoimat sekä Ruotsin, Tanskan ja Norjan kanssa – missä Norjalla, Tanskalla ja Suomella on F-35-hävittäjät joihin myös Ruotsin Gripen-hävittäjät ovat yhteensopivat – tarkoittaa, että ilmavoimien osalta muodostetaan huomattavan suuri kapasiteetti ja sotilaallinen pelote tälle alueelle. Se vetää vertoja myöskin Venäjän käytössä oleville voimille ja sillä on siten reaalista merkitystä.

Sotilastekniikan merkitystä osoittaa se, että sen kehittäminen on myös yksi Euroopan Unionin tämän hetken kärkihankkeista. Kun nyt Nato, Yhdysvaltoja ja Kanadaa lukuun ottamatta, muodostuu EU:n jäsenvaltioista niin on siinä oma järkensä että EU yrittää luoda yhteistä sotilasteknologista ja asetuotannollista kapasiteettia tässä sotilaallisen pelotteen maailmassa. Tähän astihan se nojautuu paljon Yhdysvaltojen teknologiaan. Joku kirjoitti (muistaakseni Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa) että Suomen päätös ostaa F-35-hävittäjiä merkitsi ”solidaarisuusveron” maksamista Yhdysvalloille. Minä lasken myös meidän osallistumisen Afganistan-operaation jälkimmäisen osan vähän samanlaiseksi. Nyt tullaan varmasti näkemään hyvin paljon tätä samaa varsinkin jos Trump tulee presidentiksi.

Yksi tapa tehdä vastapalveluksia Yhdysvalloille on, paitsi osallistua Välimeren ja Punaisen meren laivasto-operaatioihin ja Mustan meren valvontalentoihin, pysyä amerikkalaisessa sotilasteknologiassa.

F-35-jävittäjien toimintakyky on täysin riippuvaista Yhdysvatojen teknologioista ja sateliittijärjestelmistä. Ne eivät yksinkertaisesti täytä tehtäväänsä ilman sitä.

Tässä maailmantilanteessa, jossa käymme kauppasotaa ja teemme sanktiopolitiikkaa Venäjän ukrainahyökkäyksen vuoksi, näyttää myös siltä, että Yhdysvallat yhä kasvavassa määrin rakentaa teknologia- ja vientimuureja Kiinan suuntaan. Tämä tarkoittaa, että myöskin tiede ja innovaatiot, sektori jolla Suomi on joillakin alueilla ollut aika vahva, joutuu entistä tiukemmin luupin alle. Seuraus on, että sotateollinen kompleksi ja armeija tulee vahvemmin mukaan tällekin sektorille, mikä on ristiriidassa avoimen tieteen käsityksen kanssa.

Arktinen alue

MK Me tiedämme, että arktinen alue on luonnonvaroiltaan valtavan rikas. Niitä ei voi vielä hyödyntää, mutta kaikki oletus lähtee siitä, että tulevaisuudessa, ilmastonmuutoksen vuoksi, ne tulevat hyödynnettäväksi. Pohjoinen merireitti on jo käytettävissä suuremman osan vuotta. Se on Venäjän kuljetusten kannalta ratkaisevan tärkeä. Kilpailu arktisella alueella on tähän asti ollut ennen kaikkea rauhanomaista kilpailua, joka on tarkoittanut yhteistyötä erilaisissa kysymyksissä. Se on ollut sekä Venäjän että Yhdysvaltain että muiden yhteinen tahto. Luonnon haavoittuvuuden ja ihmisten olosuhteiden parantamisen vuoksi on pyritty tekemään yhteistyötä ja pitämään sotilaallinen vastakkainasettelu sen ulkopuolella.

Arktiseen kulkureittiin liittyy Kuolan niemimaa, jolla on keskeinen strateginen merkitys Venäjän ja Yhdysvaltojen välisessä suhteessa, niiden keskinäisessä pelotteessa, koska Murmanskin satama antaa Venäjälle pääsyn avomerelle. Siellä on Venäjän mannertenvälisiä ohjuksia kantavien ydinkäyttöisten sukellusveneiden tukikohta. Niiden ohjusten torjuminen ei onnistu nykytekniikalla, joten Venäjälle keskinäisen tuhon mahdollisuus konkretisoituu niiden kautta.

DCA-sopimuksen tuoma lisä arktiselle alueelle vaikuttaa suurvaltojen strategiseen tasapainoon. On aivan eri asia lähteä tuhoamaan jotain tukikohtaa tuhannen kilometrin päästä kuin 250 kilometrin päästä koska hälytysaika jää niin paljon lyhyemmäksi. Toki Yhdysvallat risteilee myös sukellusveneillään sekä Barentsin merellä että pohjoisilla merillä. Tottakai heillä on vastapelotetta sinne Kuolan niemimaalle joka tapauksessa, mutta sotilasasiantuntijoiden arvioiden mukaan Yhdysvaltojen toimintakyky pohjoisen sodan käyntiin on karkeasti sanottuna 10 vuotta jäljessä siitä mitä Venäjällä on. Syy miksi he ovat harjoitelleet Rovaniemellä ja Suomen Lapissa useinkin suomalaisten, ruotsalaisten ja norjalaisten kanssa on se, että me olemme tämä ”hiihtäjäkansa”, joka on perehtynyt talvisen sodankäynnin taitoihin.

Tiedämme, että Venäjän tärkeä vientiartikkeli on energia. Yhä enemmän ne energialähteet, resurssit joita he käyttävät ovat Pohjoisessa ja Jamalin niemimaalla. Sieltä tulee mm. nesteytettyä maakaasua maailman markkinoille laivoilla mm. pohjoista merireittiä pitkin. Se ei ole sanktioitua tällä hetkellä ja sille on olut kasvavat markkinat. Sieltä tulee omaan tarpeeseen myös kivihiiltä ja myös öljyä huomattavat määrät. Siellä on myös muita mineraaleja. Kun Venäjän vanhat öljy- ja kaasulähteet etelässä alkavat kuivua ja arktisen alueen merkitys kasvaa. Jos Venäjää halutaan painostaa taloudellisesti ja rajoittaa sen toimintakykyä, niin silloin kohdistamalla painetta arktiselle alueelle ja osoittamalla ettei sillä ole operointivapautta siellä, voidaan yrittää – en sano, että se onnistuu – pakottaa Venäjää toimimaan halutulla tavalla.

Tämähän on sitä mitä Venäjä nyt yrittää Ukrainassa suoralla sotilaallisella hyökkäyksellään. Tällä hetkellä asetelma toimii nyt siten, että lisäämällä painetta sekä tänne Pohjois-Eurooppaan että arktisella alueella Yhdysvallat ja Nato hajottavat Venäjän resursseja, joita se ainakin viimeisen kymmenen vuoden aikana on käyttänyt entisen Neuvostoliiton alueen valtioiden politiikan suuntaamiseen eri keinoin. Tähän asti se on tapahtunut pääasiassa politiikan, kulttuurin ja talouden voimalla, mutta myös sotilaallisella uhalla ja suorilla sotilaallisilla operaatioilla painostaminen on kuulunut valikoimaan.

Lisäämällä painetta täällä ja luomalla nyt myös itsenäisten pohjoiseurooppalaisten Nato-valtioiden pelotetta Venäjää vastaan Yhdysvallat pystyy toisaalta olemaan läsnä ja kontrolloimaan mutta toisaalta sen ei myöskään tarvitse itse panostaa suuresti siihen, vaan se voi panostaa Kiinaan ja Tyynen valtameren alueelle, joka on sen pitkä strategia.

Muistat varmasti Stoltenbergin vanhan suunnitelman ­2008-09 Pohjoismaiden puolustusliiton perustamisesta. Sen ajatuksena oli, että Suomen, Ruotsin ja Tanskan puolustusyhteistyön tiivistäminen lisäisi pelotetta Venäjän suuntaan. Se olisi selkeästi liittynyt myös Naton sotilasstrategioihin. Tämähän on se mistä Bill Clinton, Obama ja Trump ovat puhuneet, että Euroopan täytyy ottaa suurempi rooli oman pelotteen luomiseen Venäjää vastaan, nostaa puolustusmäärärahoja ja ostaa lisää aseita. Kun nyt ostetaan lisää aseita, se tarkoittaa tietenkin hyvää myös Yhdysvaltojen aseteollisuudelle.

MB Minkälainen Stoltenbergin vanhan suunnitelman mukainen pelote olisi ollut? Tähän liittyvät mm. norjalaisen amiraali Børresenin äskeiset pohdinnat. Norjassahan on meneillään keskustelu muutoksesta, jota aiotaan tehdä maan SDCA-sopimukseen vuodelta 2022. Siihen sisältyi jo 4 uutta amerikkalaista tukikohtaa Norjaan. Yhdysvallat ja Norjan hallitus aikovat lisätä näihin vielä 8 uutta tukikohtaa.

MK Børresenin pohdinnoissa on oleellista se, että hänen mukaansa uudet tukikohdat eivät ole enää Norjan alueellisen puolustuksen tarpeisiin vaan muodostavat Yhdysvaltojen aktiivisen ja suuremman pelotteen Venäjää vastaan. Se muuttaa aiemman politiikan, joka on perustunut toisaalta vahvaan puolustukseen, mutta alueellista vakautta ylläpitäen. Hänen arvionsa on, että uusien tukikohtien ja amerikkalaisten kasvavan läsnäolon vuoksi Venäjä ryhtyy sotilaallisiin vastatoimiin pelotteen kasvattamiseksi omalla puolellaan, joka ei lisää norjalaisten turvallisuutta. Hän huomauttaa myös, että sopimuksen vuoksi Norja uhkaa menettää kykynsä valvoa turvallisuuskehitystä alueellaan ja toimia tilanteen eskaloitumista vastaan, koska USA:n kasvava läsnäolo on suunnattu Venäjän painostamiseksi. Asetelma on aika samankaltainen tässä mielessä kuin Suomessa.

MK Evoluutio Suomen Nato-keskustelussa tapahtui hyvin nopeasti. Presidentti Niinistö vielä perusteli Natoon liittymistä sillä tavoin, ettei se ole aggressiivinen toimenpide eikä uhkaa ketään, vaan se on pelkästään puolustuksellinen. On kuitenkin selvä asia, että DCA-sopimus menee jo yli alueellisen puolustuksen merkityksen. Vaikka sitä voidaan käyttää myös siinä merkityksessä, se mahdollistaa – ja tulkitaan myös vastapuolella — kyvykkyyden lisäämiseksi myös aggressiivisessa mielessä. Se tuo konkreettisen suurvaltaelementin Suomen maaperälle ihan toisella tavalla kuin aikaisemmin.

MB Mitkä ovat tämän jälkeen Suomen ulkopolitiikan – ja samalla myös kansalaisyhteiskunnan – vapausmarginaalit? Sanoit Joensuussa, että tarvittaisiin erityisen ”kova presidentti ja pääministeri” jos haluttaisiin jossain tarkeässä asiassa poiketa Yhdysvaltain linjasta. Voisiko Suomi esimerkiksi allekirjoittaa YK:n ydinasekieltosopimuksen?

MK Näillä poliittisilla suhdanteilla ja näillä poliitikoilla ei. Meillähän keskustellaan nyt siitä, että pitäisikö meidän maaperämmekin avata ydinaseille. Jopa Nato-keskustelun aikana ja Nato-yhteistyöhön liittyen vielä ulkopuolella ollutta Ruotsia painostettiin kovasti, ettei se allekirjoittaisi sitä sopimusta. Tiedämme hyvin, että Yhdysvallat kyllä osaa niin selvästi ilmaista tahtonsa ja hakea liittolaisiltaan haluamansa tuen, että pitää olla erittäin vankka taustatuki ja kova poliitikko että hän sanoo Yhdysvalloille ei tässä tilanteessa jos Yhdysvallat sanoisi, että siinä toimitaan heidän intressejään vastaan.

MB DCA-sopimus on kymmeneksi vuodeksi. Ehkä sen voi irtisanoa sitten?

MK Se on se seuraava hetki, kun tulee sopimuksen uusimisen tilanne. Eduskunta voisi keskustella edes silloin.

Rauhanliikkeen näkymät

MB Haluatko vielä sanoa jotain suomalaisen, pohjoismaisen ja kansainvälisen rauhanliikkeen ehdoista lähivuosina? Ehdothan kiristyvät jo nyt esim. siten että rauhanjärjestöjen budjettimääärärahoja leikataan mutta hiljeneekö rauhanliike entisestään?

MK Tarve rauhanliikkeelle on valtavan suuri. Puhutaan vähintäänkin samanlaisesta tilanteesta kuin oli kylmän sodan aikana, jolloin rakennettiin sekä viholliskuvia että muureja ja käytiin myös kuumia sotia ympäri maailmaa. Nyt meillä on myös nämä päällekkäiset kriisit kuten ilmastokriisi ja luontokato ja iso globaalinen talousrakenteen ongelma, joka tuottaa köyhyyttä ja kuolemaa sekin. Kuvittelisin, että aina löytyy ajattelevia ihmisiä joilla on arvot ja etiikka kohdallaan ja he ymmärtävät, ettei näin voida mennä, että tällä tiellä ei ole tulevaisuutta.

Tämän hetken poliittinen ilmapiiri on kokenut monta šokkia ja šokkien aikana tehdään aina epätavanomaisia ratkaisuja, niitä viedään läpi kyseenalaistamatta ja luodaan myös esim. ulkopoliittinen konsensus, jossa Eduskunta vaikenee kaikilla suilla. Saattaa kestää vähän aikaa ennen kuin tilanne muuttuu.

Kysyit aikaisemmin, miten me jouduimme tähän tilanteeseen. Presidentti Niinistö sanoi, että Suomen politiikan peruspilarit ovat uskottava puolustus, kansainvälinen yhteistyö EU:ssa ja YK:ssa sekä pragmaattiset, toimivat suhteet Venäjään. Venäjän hyökättyä Ukrainaan vähintään yksi peruspilari putosi pois. Myöskään kansainvälinen, YK:hon liittyvä yhteistyö on, ellei nyt henkitoreissaan, niin ei kovin hyvin toimiva. EU:ssakin on vaikeuksia. Näin Ukrainan sota toi monitasoisen kriisin siihen rakennelmaan, jolla ajateltiin että politiikkaa viedään eteenpäin. Silloin tartuttiin selkäytimestä nousevaan vanhaan totuttuun malliin, sotilaallisen pelotteen voimistamiseen. Poliittis-psykologinen ilmapiiri tulee kyllä toimimaan rauhanliikettä vastaan vielä jonkun aikaa ennen kuin ihmiset pysähtyvät miettimään, henkäisevät syvään ja rupeavat ajattelemaan mihin tässä ollaan menossa. Mutta olen optimistinen, että tämä tapahtuu jossain vaiheessa.

MB Kiitos haastattelusta!

Aihekategoria: Näkökantoja ja -kulmia