Helsingin rauhantoimintaryhmän järjestämässä ”Rauhan puolesta kansanjuhlassa” kuultu professori Vilho Harlen juhlapuhe ansaitsee paljon laajemman yleisön kuin Kansalaistorille 8.6.2024 kokoontunut iloinen ja vastaanottava mutta verrattain suppea joukko. Kopioimme siis puheen käsikirjoituksen tällekin nettisivulle toivoen hartaasti, että muu media tekisi samoin.

Vilho Harle :

Kun puhutaan maailmanjärjestyksestä ja sen murroksesta, katse on nostettava ajankohtaisista yksityiskohdista suurempaan kuvaan. Siinä on nähtävä ihmiskunta, joka ei yhtenä kokonaisuutena voi hoitaa yhteisiä eli poliittisia asioitaan, vaan on organisoitunut sen vuoksi pienemmiksi yksiköiksi. Niissä poliittiset asiat hoidetaan sekä noiden yksiköiden sisällä että välillä. Joskin jo varhaisessa historiassa syntyi suuria alueellisia yksiköitä (esim. Rooman ”maailmanvalta”), yksiköt olivat yleensä pieniä, siis kyliä ja kaupunkivaltioita. Heiluriliikettä pienestä suurempaan ja suuresta pienempään on havaittavissa, mutta johtava trendi on kuitenkin kohti suurempaa kokonaisuutta. Elämme aikaa, jolloin eteneminen kohti globaalia hallintoa – ”maailmanhallitusta” tai maailmanvaltiota – kohti on sekä välttämätöntä ja jo nähtävissä.

Tässä isossa kuvassa myös poliittisten yksiköiden ulkopolitiikka on kokonaisuus, jossa virallisen valtionjohdon lisäksi on mukana myös muita toimijoita, koko kansa talouselämästä (isänmaaton pääoma) esimeriksi mediaan ja akateemiseen yhteisöön. Ihmiskunnan perusinstituutio on kuitenkin vielä valtio, jonka luonne ja koko on historian saatossa muuttunut monella tapaa.

Ihmiskunta ja sen organisoituminen

Ihmiskunta on organisoitunut poliittisesti pienempiin tai suurempiin yksikköihin. Perhe, suku tai klaani riitti alkuun, mutta pian syntyi ”kaupunkivaltioita” ja myös valtavia imperiumeja. 1600 luvulla syntyi moderni valtio, kun tietyt yhteisöt Westfalenin rauhassa tunnustivat toisensa suvereeneiksi valtioiksi. Se tarkoitti yksiköitä, joilla oli oikeus tehdä sopimuksia toisten valtioiden kanssa ja edustaa väestöään. Westfalenilaisen valtioiden muodostaman (kansainvälisen) yhteisön kultakausi kesti ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Poliittinen järjestys syntyi ja kesti kohtuullisen hyvin. Sotia toki käytiin, mutta niillä oli sääntönsä ja rajansa Euroopan alueella. Valtioiden lukumäärä supistui alkuperäisestä kahdesta sadasta yksiköstä noin viiteenkymmeneen 1800-luvun loppuun mennessä, mutta itse valtioiden muodostama yhteisö säilyi.

Tämä järjestelmä menetti kykynsä 1900-luvun alkuvaiheissa ja ajautui eurooppalaiseen suursotaan (”ensimmäiseen maailmansotaan). Murros jatkui pitkän kriisikauden jälkeen ”toisessa maailmansodassa”. Eurooppalaiset suursodat (maailmansodat) osoittivat, että valtiot eivät kyenneet poliittisen järjestyksen turvaamiseen. Pienet olivat liian hajallaan ja voimattomia, suuretkaan eivät onnistuneet toivotulla tavalla, valtataistelu muuttui rajoittamattomaksi. Uusien pienten itsenäisten valtioiden suureksi kasvanut lukumäärä pahensi tilannetta ja synnytti enemmän kaaosta kuin järjestystä.

Siirtymä kohti valtiota suurempia poliittisia organisaatiomuotoja kohti alkoi jo ensimmäisen maailmansodan aikana, jonka tuloksena Yhdysvallat alkoi nousta kansainvälisen järjestyksen johtavaan asemaan, samalla kun eurooppalaiset suurvallat heikkenivät. Toisen maailmansodan aikana ja varsinkin sen jälkeen kehitys kohti suuralueita vahvistui voimakkaasti, niistä alettiin puhua jo 1915, jolloin saksalainen Friedrich Naumann julkaisi suuralueita koskevan teoksensa (Grossraum).

Suuralue tarkoitti ihmiskunnan ja valtion väliselle alueelle sijoittuvaa kokonaisuutta. Se oli epävirallinen joukko valtioita, joilla oli keskuudessaan yksi muita vahvempi johtovaltio. Aluksi kansainvälinen poliittinen järjestys rakentui kahden suuralueen, blokin varaan. Molemmissa oli yksi johtava valtio – toisessa Yhdysvallat ja toisessa nopeasti jaloilleen noussut ja vahvistunut Neuvostoliitto. Blokkien ja johtovaltiot pyrkivät välttämään suoraa yhteenottoa eivätkä ne sallineet blokkinsa heikompien valtioiden ryhtyvän itsenäisesti sotaan eikä muutenkaan täysin vapaaseen ulkopoliittiseen toimintaan. Blokkijärjestelmä takasi poliittisen järjestyksen, mutta ei estänyt valtataistelua blokkien välillä. Sotaa käytiin kuitenkin vain suuralueiden välialueilla, ja hyvin pitkälle myös välialuevaltioissa sisällissotina.

George Orwell kuvasi varsin hyvin tämän maailman teoksessaan Vuonna 1984. Orwellin maailmassa kolme suuraluetta (Oseania, Euraasia ja Itäaasia) käy sotaa keskenään, tosin pyrkimättä tai pystymättä toisten suuralueiden tuhoamiseen. Teos oli synkkä varoitus uudenlaisen totalitarismin noususta suuralueiden sisällä, mutta myös varsin osuva kuva siitä reaalimaailmasta, joka alkoi muodostua kylmän sodan myötä. (Orwellin idea perustui suuralueteoreetikkojen teksteihin; vaikutteista tärkein tuli amerikkalaiselta James Burnhamilta, myöhemmin uuskonservatismin isäksi kasvaneelta ex-trotskilaiselta ja hänen ”managerien” vallankumousta koskeneesta teoksestaan. Burnham tosin luopui alkuperäiestä kolmen suuralueen ideastaan ja vaati Yhdysvaltoja nousemaan maailmanvallaksi atomiaseen avulla).

Reaalimaailman välialuesotia käytiin kylmän sodan aikana esimerkiksi Kiinassa, Koreassa, Vietnamissa ja ns. Lähi-idän alueella. Kiinan sisällissota ei ehkä mahdu ongelmitta tähän kuvaan, mutta sittemmin monissa välialueiden valtioissa käytiin sisällissotia, joissa sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto olivat usein avoimesti mukana. Asiaan liittyi myös monia verisiä vallankaappauksia ja kansanmurhia esimerkiksi Indonesiassa, jossa valta vaihtui raa’alla tavalla CIA:n ohjauksessa.

Kylmän sodan aikana Eurooppa oli noiden sotien ulkopuolella, itäblokin kansannousuja lukuun ottamatta. Alettiin kuvitella, että Euroopassa tai ainakin Länsi-Euroopassa voitiin purkaa valtiolliset raja-aidat.

Kylmän sodan päättyminen ei kuitenkaan synnyttänyt ikuista rauhaa vaan hajotti sen järjestyksen, joka oli perustunut blokkirakenteeseen. Hetken aikaa näytti siltä, että Yhdysvallat olisi saanut määräävän aseman yksinapaiseksi muodostuneessa kansainvälisessä järjestyksessä. Näin tapahtuikin sotilaallisella ulottuvuudella; minkään mahdollisen uuden valtakeskuksen ei voinut ajatella haastavan Yhdysvaltoja sotilaallisella näyttämöllä. Tämä on tosiasia tänäkin päivänä.

Suuraluekehitys on joka tapauksessa vahvassa vauhdissa. Sekä pienet että suuremmatkin valtiot ymmärtävät ja julistavat, että niiden hartiat eivät riitä enää takaamaan sotilaallista turvallisuutta tai edes taloudellista hyvinvointia. Yhdistyminen ja myös liittoutuminen on ainoa mahdollisuus. Itsenäisyyden kulissia ei toki heitetä romukoppaan, mutta vasallin asema suualuepolitiikassa hyväksytään mutisematta. Toimitaan siis täsmällisesti niin kuin James Burnham näki pienvaltioiden toimivan suuralueiden vasalleina.

Suuraluekehityksessä Yhdysvaltojen johtoasemaan nojaava Länsi (tai Oseania jos Orwellin termiä käytetään) on uudistuvan maailmanjärjestyksen mahtimaa. Länsi on globalisoitunut pitkälle itään, jonne Yhdysvaltojen päähuomio alkoi kohdistua jo toisen maailmansodan aika ja ehkä ennen sitäkin. Globaali länsi on globalisoitunut myös pohjoiseen, ja yrityksiä globalisoida länttä myös etelään on pyritty edistämään monin tavoin. Tuore Ukrainan ”rauhankokous” Sveitsissä osoittaa, että globalisoituneeseen länteen kuuluu ainakin 82 valtiota, joista moni on Euroopan ja ”Lännen” ulkopuolelta.

Itse asiassa globaaliksi sanottu etelä on nousemassa suuraluepolitiikan keskeiseksi välialueeksi ja sen taistelun näyttämöksi. Venäjä on osoittautunut heikoksi pelaajaksi, eikä Kiinan ja Venäjän yhteinen suuralue näytä mahdolliselta. Läntisen suuralueen paine kohdistuu jatkossa Kiinaan, joka puolestaan on vielä liian haluton ja heikko sotilaalliseen valtataisteluun.

Jos ajatellaan ihmiskunnan poliittisen uudelleenorganisoitumisen tarvetta, maailmanvaltiota voisi pitää – kuten jo sanoin – välttämättömyytenä. Suuralueetkaan eivät riitä, ne johtavat vaarallisiin välialuesotiin, eivät toimivaan poliittiseen järjestykseen. Teoreetikkojen lupaukset suuralueiden paremmuudesta valtioihin verrattuna eivät pidä paikkaansa, mistä Orwell jo varoitti ja mitä blokkiajankin sodat todistivat. On toinen asia, mikä on paras tie maailmanvaltioon: yhden valtion sotilaallinen nousu maailmanherruuteen vai vapaaehtoinen yhteistyön tie? Sotilaallinen tie saattaa olla mahdollinen, ja tahtoa sillä tiellä yrittämiseen näyttää riittävän. Se tarkoittaisi kaiken poliittisen opposition tuhoa. Kaikki vastarinta saisi ihmiskunnan vihollisen leiman, jolloin maailmanhallituksella olisi kaikki oikeus murskata se. Demokratialle välttämätön oppositio katoaisi, ja alettaisiin elää orwellilaisessa totalitarismissa Isoa Veljeä rakastaen. Myös rauhanomainen tie on mahdollinen, mutta hidas ja mutkainen. Niin elämä aina on.

Suomen ulkopolitiikka suuren kuvan osana

Mihin Suomi ja Suomen ulkopolitiikka pyrkii tässä maailmanjärjestyksen murroksessa? Siihen olisi helppo vastata, mutta ei sitä ääneen tarvitse sanoa. jokainen sen tietää sanomattakin ja valtaosa sen myös hyväksyy kritiikittä ja toiveikkaana. Miten tämä hallitseva totuus on syntynyt?

Tavallinen tapa puhua ulkopolitiikan muutoksista on puhua linjoista. Siis siitä, minkä valtion kanssa milloinkin on oltu yhdessä tai yhteistyössä. Ruotsin vallan ajasta jouduttiin Venäjän autonomiseksi suuriruhtinaskunnaksi. Itsenäistymisen jälkeen etsittiin erilaisia suuntauksia (esim. pohjoismainen, saksalainen ja anglosaksinen suuntaus). Jatkosodan jälkeen yhteys Neuvostoliiton kanssa, ja siitä vapautuminen EU:n kautta länteen, Nato-jäsenyyteen ja siitä eteenkin päin läntisen suuralueen osaksi.

Pidän parempana tarkastella asiaa kehittämäni moniulotteisen ulkopolitiikan idean kautta. Siinä kansainvälinen järjestelmä, kansainvälinen yhteisö ja maailmanyhteisö ovat kolme eri areenaa tai näyttämöä, joiden tulisi kaikkien olla ulkopolitiikassa käytössä ja mukana. Suuri muutos koskee sitä, että itsenäistymisen jälkeen alkunsa saaneesta moniulotteisesta ulkopolitiikasta on siirrytty yksiulotteiseen ulkopolitiikkaan. Sillä tiellä jatketaan nyt kovalla vauhdilla.

Kansainvälisen järjestelmän ulkopolitiikka painottaa sotilaallista turvallisuuspolitiikkaa ja näkee maailmanpolitiikan valtataisteluna ja kansallisen edun ajamisena. Kansainvälinen yhteisö viittaa valtioiden kanssakäymisen sääntöihin, normeihin ja instituutioihin kuten esimerkiksi diplomatiaan, kansainväliseen oikeuteen ja YK:iin. Maailmanyhteisö puolestaan viittaa ihmiskuntaan ja sen tai ainakin sen osien kohtaamiin ongelmiin ja haasteisiin köyhyydestä tasa-arvoon ja ihmisoikeuksiin sekä ympäristö- ja ilmasto-ongelmaan.

Suomen ulkopolitiikka (kuten valtioiden ulkopolitiikka yleensäkin) nojasi alusta alkaen kansainvälisen järjestelmän ja kansainvälisen yhteisön ulottuvuuksien samanaikaiseen soveltamiseen. Sotilaallinen turvallisuus oli maanpuolustuksen tehtävä, mutta sen antamaa turvallisuutta täydennettiin kansainvälisen yhteisön säännöstön hyödyntämisellä. Ståhlberg ei vienyt Suomea Churchillin ideoimaan ja Mannerheimin kannattamaan sotilaalliseen interventioon Pietarissa, vaan piti parempana rakentaa uutta itsenäistä valtiota ja suomalaista kansakuntaa, sovitella rauhanomaisesti eturistiriitoja esimerkiksi sekä itäisellä että läntisellä raja-alueella, siis Ahvenanmaan kysymyksessä.

Talvisotaa Suomi ei valinnut, vaan joutui puolustussotaan toisen maailmansodan esinäytöksessä. Jatkosodassa Suomi teki tietoisen valinnan sotilaallisesta ratkaisusta, mutta voittajaksi uskottu Saksa hävisi sodan. Jatkosodan jälkeen oli taas kysyntää kansainvälisen yhteisön ulottuvuudelle: aloitettiin pysyttäytymällä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella mikä sittemmin syventyi puolueettomuuspolitiikaksi. Askel maailmanyhteisön suuntaan tehtiin jo 1960-luvun alussa kehityskysymyksessä, ja melkoisen pian ulkopoliittinen agenda laajentui myös ihmisoikeus- ja ympäristökysymyksiin. Halosen aikana maailmanyhteisön ulottuvuus nousi jo päärooliin, mutta muita ulottuvuuksia unohtamatta.

Koska Suomen ulkopolitiikan oli pakko seurata maailmanpoliittista kehitystä eli ulkopoliittista ympäristöä, maailmanpolitiikan suojasään ajan päättyminen viimeistään 2010-luvun alkuun mennessä oli otettava huomioon. Jo Niinistön ensimmäisen virkakauden alussa ulkopolitiikka alkoi palata vahvoin askelin kansainvälisen järjestelmän näyttämölle ja sotilaallisen turvallisuuden alueelle. Ulkopolitiikka muuttui yksiulotteiseksi.

Myös Paasikivi ja Kekkonen olivat nähneet maailmanpolitiikan kovana vaarojen maailmana, ja kehittivät maanpuolustusta mahdollisuuksien mukaan ulkopolitiikan apuvälineenä. Etusija oli kuitenkin ulkopolitiikalla ja siis muilla kuin sotilaallisella voimalla. Niinistö oli alusta alkaen erilainen, omaa sotilaallista voimaa alettiin täydentää vakauspolitiikalla eli sotilaallisella yhteistyöllä pohjoismaiden, EU:n ja Naton kanssa. Maailmanyhteisön ulkopolitiikka toki jatkui ja osin tehostuikin, mutta liikkui ikään kuin toisella, kokonaisuudesta irtautuneella raiteella vaarantamatta kansainvälisen järjestelmän ulkopolitiikan tavoitteita.

Yksiulotteisen ulkopolitiikan kehitys ei päättynyt Nato-jäsenyyteen. Vielä Niinistön virkakauden aikana syntynyt Orpon hallituksen ohjelma julkilausui suoran tien Yhdysvallat-johtoiseen suuraluepolitiikkaan. Koko ulkopolitiikan tuli palvella Nato-Suomea, ja kaikki oli viilattava siihen sopivaksi kehitysyhteistyötä myöten. EU:n tuli palvella tätä suuraluepolitiikkaa ja Suomen maanpuolustuksen samoin – Suomen oman turvallisuuden nimissä tietenkin. Joskaan ohjelmassa ei täysin avoimesti pidetä tavoitteena Suomen osallistumista Nato-alueen ulkopuolisiin operaatioihin (esim. Taiwanin salmella), Suomi on mukana globalisoituneen lännen eturintamassa itäisten osien kuten Japanin, Australian ja Etelä-Korean kanssa.

Suuraluepolitiikka näkyy vahvimmin siinä, että Suomen velvollisuus antaa apua Naton jäsenmaille ei rajoitu vain puolustusliiton velvoitteeseen hyökkäyksen torjumisessa. Tuo avunantovelvoite vaatii toki nopeaa toimintaa, mutta sallii jopa avun muotoa koskevan harkinnan. Orpon hallituksen ohjelman edustama laajempi velvoitetulkinta sisältää laajemman velvoitetulkinnan, jossa Suomi asemoi itsensä mukaan myös Nato-alueen ulkopuolisiin hyökkäyssotiin. Tämä ohjaa jo nyt asehankintoja puolustusaseista vahvan hyökkäysvoiman kehittämiseen rauhan aikana.

Suoraan sanoen Suomi on ottanut suuraluepolitiikassa vasallivaltion roolin, ja tämä rooli on hyväksytty sekä virallisessa ulkopolitiikassa että myös koko yhteiskunnassa talouselämästä valtamediaan ja jopa valtaosaan akateemisesta yhteisöstä. Vapaa akateeminenkin toisinajattelu, tutkijan pyhä velvollisuus, on joko tuomittavaa tai tapettava vaikenemalla.

Suomeen on jo syntynyt tiukka autoritaarinen, autoritaaristen asenteiden varaan rakentuva mielipideilmasto. Tämä muistuttaa jo vahvasti poliittista patologiaa, ehkä jopa paranoian tilaa. Osana tätä suomalaista kansakuntaa revitään koko ajan hajalle yhtenäisyyden mantraa toki hokien.

Kun tässä ilmapiirissä ylistetään Suomen itsenäisyyttä ja erityisesti Suomen ja suomalaisten turvallisuutta – ”Suomi on itsenäisempi kuin koskaan ennen”, tai ”Suomen turvallisuus on vahvempi kuin koskaan ennen” – mieleen tulee Harold Pinterin kirjoittama monologi. Siinä puhuva naishahmo seisoo lantakasan päällä, ja julistaa joka aamu että ”nyt tulee kaunis päivä”. Tosiasiassa hahmo vajoaa lantaan vähän kerrallaan, ja kauniiden päivien päätteeksi vajoaa kokonaan lantakasan sisään.

Suomen jalkojen alla ei ole vaaraton lantakasa, vaan kylmä ja raaka sodan tila. Niin kauan kuin pelote ehkä toimii eikä sota eskaloitu eurooppalaiseksi suursodaksi, voidaan olla iloisia. Mutta Suomella ei ole mitään mahdollisuutta päättää, ryhtyykö sotaan vai ei. Se päätös tehdään joko idässä tai lännessä, ei Suomen eduskunnassa. Ja kun taistelu alkaa, Suomi on taistelutanner. On sama minkälaisia tukikohtia länsi tai Yhdysvallat Suomeen rakentaa tai mitä aseita sijoittaa, Suomi on kokonaisuutena Lännen tukikohta ja niistä yksi merkittävin. Suomeen ei tule apua rakkaudesta eikä sinisten silmien kauneuden vuoksi, avun antaja ajaa aina omia etujaan ja käsittelee Suomea vain hyvänä pelinappulana.

On sama minkälaisia tukikohtia länsi tai Yhdysvallat Suomeen rakentaa tai mitä aseita sijoittaa, Suomi on kokonaisuutena Lännen tukikohta ja niistä yksi merkittävin. Suomeen ei tule apua rakkaudesta eikä sinisten silmien kauneuden vuoksi, avun antaja ajaa aina omia etujaan ja käsittelee Suomea vain hyvänä pelinappulana.

Historiasta tunnettu aikaisempi esimerkki on Juudean joutuminen avustajansa Rooman valtaan; Roomahan taisteli noista alueista Persian kanssa. Makkabealaiskapina irrotti Juudean Persian vallasta, mutta tien päässä odotti sitten Rooma. Juudean kuninkaan valta katosi, mutta vapaus toki kasvoi. Kuningas Herodes sai kenenkään häiritsemättä järjestää aterioitaan ja syödä vaikka Johannes Kastajan pään. Ja tappaa poikalapset, joista saattoi nousta hänen ”valtansa” kukistaja. Suomessa saatetaan vielä muistaa Lapin sota, jossa avunantajan lempeys tuli varsin tulisesti esiin.

Ulkoisen avun saamisen sijasta Suomi itse antaa apua suuraluetavoitteiden edistämiseksi sekä taistelemalla että antamalla alueensa suuraluepolitiikan käyttöön. Tietenkin toivomme kaikki, että pää pysyisi pinnalla jokaisena tulevana päivänä ja tulevina vuosikymmeninä. Jos omaa tahtoa on, on liikkumavaraakin ja mahdollista vaikuttaa edes jonkin verran asioihin. Eurooppalaisessa suursodassa Suomella tuskin olisi mitään vaikutusvaltaa, eihän sitä ollut edes Afganistanissa ”kriisinhallinnan” pitkinä vuosina.

On kiistatonta, että kansainvälisessä politiikassa eletään nyt todellisia vaaran vuosia. Mutta on enemmän kuin kyseenalaista, onko nyt toimittava vain sotilaallisen turvallisuuden ehdoilla aseellisen rauhan harhauskon vallassa ”sota on rauhaa” iskulausetta toistaen. Olisiko parempi panostaa myös globaalin hallinnon rauhanomaiseen kehittämiseen esimerkiksi YK:n uudistamisen kautta?

Stubbin linja?

Uuden tasavallan presidentin linjauksista on vielä tässä vaiheessa vaikea sanoa mitään. Jotkut kokevat, että presidentti Stubb on löytänyt oman selkeän linjansa, ja että Suomen uusi linja on muuttunut ratkaisevasti Niinistön aikaan verrattuna. Tästä todisteena sanotaan, että Niinistön vakauspolitiikka on muuttunut ”arvosidonnaiseksi realismiksi”. Sanat ovat erilaisia, mutta niiden todellinen sisällöllinen ero paljastuu ajallaan, jos eroa sitten todellakaan on.

Nato-Suomen presidentti näyttää käytännössä kulkevan sekä Naton (oikeammin: Yhdysvaltojen) että suuraluepolitiikan asialla. Presidenttimme matkustaa aktiivisesti, mutta ero Lauri Kristian Relanderiin on varsin selvä. Relander sai harmittomista vierailuistaan kunnianimen ”Reissu-Lassi”. Alexander Stubb saa ehkä nimikkeen ”Alex the Nato Bee”.

Pahimmassa tapauksessa arvosidonnainen realismi johtaa yhteistyöhön sellaisten diktatuurien kanssa, jotka ovat valmiita edistämään Läntisen suuralueen etuja. Näinhän Yhdysvallatkin on tehnyt toisen maailmansodan jälkeen, ja ennen sitä varsin autoritaarinen Japani kelpasi kumppaniksi vallan mainiosti. Uutena esimerkkinä voisi mainita Saudi-Arabian, jonka ansioihin kuuluu ehkä varsin merkittävä osuus 9/11 terrori-iskuissa; eikä sen vallankäyttökään nyt ihan demokratian ihanteita taida täyttää.

On kuitenkin syytä odottaa ja katsoa, millaiseksi ”arvosidonnainen realismi” oikeasti kehittyy ja kuinka rohkeasti presidenttimme on valmis sitä kehittämään. Jonkinlainen paluu moniulotteiseen ulkopolitiikkaan on mahdollista, mutta se vaatii keskustelua itse arvoista. Kovin pinnallisesti arvoista puhutaan, menemättä pintaa syvemmälle. Jokainen uskoo tietävänsä mitä ne ”läntiset arvot” oikeasti ovat, eikä kukaan muista, että niiden joukossa on myös synkkiä ja kovia ”arvoja”. Niistä yksi on uskonnon ja demokratian, ja kaiken kaikkiaan ”sivistyksen” pakkovienti sodan avulla. Siis raaka kolonialistinen alistaminen ja tänäkin päivänä jatkuva uuskolonialismi ”läntisen” hyvinvoinnin ylläpitämiseksi.

Ainakaan demokratian vieminen väkivalloin ei aina onnistu. Ei onnistunut ainakaan Afganistanissa, ei rahan eikä aseiden voimalla.

Englantilainen realismi puhuu läntisistä arvoista kuitenkin toisella tapaa korostamalla esimerkiksi voimatasapainon ja tasapainopolitiikan roolia poliittisen järjestyksen rakentamisessa. Siihen on liittynyt velvoite rajoittaa omia valtapyrkimyksiä ja antaa myös hävinneelle osapuolelle mahdollisuus palata tappionkin jälkeen kansainväliseen yhteisöön eli rauhanomaiseen tasa-arvoiseen yhteistyöhön. (Versaillesin rauhansopimuksessa ei tosin niin tehty, ja siitä saatiin sitten kova opetus).

Lisäksi ulkopolitiikassa on olemassa toinenkin, kuten oli Niinistönkin aikana. Siis panostus maailmanyhteisön politiikkaan. Tosin haaste on nyt todella kova, suuraluepolitiikan kovassa maailmassa kaikkien osapuolten saaminen yhteiseen neuvottelupöytään edes koko ihmiskuntaa koskevissa asioissa on liki mahdottomuus. Mutta se on välttämättömyys, ja samalla globaali maailmanyhteisö on välttämättömyys. Sitä ei tulisi uhrata valtapoliittisen suuraluepolitiikan alttarille.

Missä on visio maailmanjärjestyksen ja Suomen tulevaisuudesta?

Ulko- ja turvallisuuspolitiikasta on oikeus käydä myös kriittistä keskustelua, koska muuten totalitarismin peikko ottaa meidät haltuunsa. Samalla valtiojohto ansaitsee tukea sellaiselle poliittiselle kehitykselle, joka voisi katkaista tai ainakin hidastaa nyt käynnissä olevan sodan ja väkivallan spiraalia. Presidenttiehdokas Stubbin viimeisissä ehdokashaastatteluissa tuli vahvasti esille rauhanvälittäjän rooli, ja myös kabinetin nimityksissä tämä oli näkyvillä. Jos presidenttimme haluaa etsiä siltä pohjalta sitä teemaa, josta hänet tulevina aikoina muistetaan, tämä alue voisi olla. Rauhaa on kuitenkin vaikea välittää, kun osapuolet käyvät sotaa, joten olisi harkittava, miten eturistiriitoja voitaisiin sovitella jo ennen sodan puhkeamista. Näissä asioissa sekä alan tutkimuksella että rauhanliikkeellä voisi olla jotakin annettavaa.

Tällä hetkellä visio maailmanjärjestyksestä ja samalla Suomen tulevaisuudesta on synkkä. Kuljetaan tuhon tiellä, jossa turvallisuuden sijasta häämöttää kaiken tuhoava sota. Myönteisempää ja parempaa tulevaisuutta ei hahmota kukaan. Tästä eteenpäin ei päästä katsomalla menneisyyteen (”make Europe great again”), vaan hahmottamalla parempaa tulevaisuutta. Tarvitaan siis myönteistä ja rohkeaa visiota!

Tunnettu tieteiskirjailija Ray Bradbury julkaisi (Playboy-lehdessä!) sattumalta vuonna 1984 kiinnostavan tarinan. Siinä sankari uskotteli olevansa aikamatkaaja, joka väitti nähneensä, että sadan vuoden päästä sodat oli lopetettu ja elettiin yhteistyön ja rauhan aikaa. Häntä uskottiin ja alettiin elää vision mukaisesti. Aikamatkaajan ennustama tulevaisuus toteutui muutamassa vuosikymmenessä. Kuolinvuoteellaan aikamatkaaja tunnusti valehdelleensa, mutta muutos oli pysyvä.

Nyt ennustetaan innolla viimeistä sotaa ja kiistellään vain siitä, minä vuonna se alkaa. Ja on varmaa, että tuokin ennuste toteuttaa itse itsensä, kunhan vain siihen lujasti uskotaan. Ennusteet toteuttavat usein itse itsensä. Jos pankin ennustetaan joutuvan konkurssiin (näinhän usein tapahtui suuren laman aikaan), ihmiset ottavat rahansa pois, ja pankki joutuu konkurssiin. Se joka valmistautuu vain sotaan, myös joutuu varmuudella sotaan: ”jos tahdot sotaa, saat sen”,

Nyt ennustetaan innolla viimeistä sotaa ja kiistellään vain siitä, minä vuonna se alkaa. Ja on varmaa, että tuokin ennuste toteuttaa itse itsensä, kunhan vain siihen lujasti uskotaan.

Onko rauhanomaiseen kehitykseen kohti ihmiskunnan kattavaa poliittista rakennetta olemassa? Onko edes mitään mahdollisuutta palata Westfalenin mallin mukaiseen tai sitä jatkavaan kansainväliseen yhteisöön enää aikaa tai mahdollisuutta? Nämä ovat suuria kysymyksiä, joihin myönteisen vastauksen antaminen on liki utopiaa.

Vuonna 1964, siis virallisen Vietnamin sodan aattona, amerikkalainen Peter Seeger kirjoitti Saarnaajan kirjaan perustuneen laulun ”Turn! Turn! Turn!”. Lainatussa Raamatun tekstissä ja laulussa korostuu se, että kaikella on aikansa: ”aika on syntyä ja aika on kuolla”. Seegerin idea ja hieno teksti toistaa, että ”aika on sodan ja aika on rauhan”. Seegerin sanoma on viimeisissä laulun sanoissa: ”meillä on vielä aikaa rauhaan!” (”a time for peace, I swear it’s not too late”).

Vietnamin sota kääntyi kuitenkin avoimeksi, kun amerikkalaisten väittämät Pohjois-Vietnamin torpedoveneet kävivät amerikkalaisen sotalaivan kimppuun. Laillisena pidetyt ”kostoiskut” olivat tosiasiassa massiivisia pommituksia Pohjois-Vietnamiin ja myös sivullisiin naapurimaihin. Kyse oli silmittömästä väkivallasta ja kansanmurhasta. Sota päättyi amerikkalaisten pakoon Saigonista, ja itse rauhansopimus syntyi vasta 1973. Lopulta kävi ilmi, että torpedoveneiden hyökkäys oli amerikkalaisten tietoinen ja suunniteltu vale, johon uskottiin kritiikittä esimerkiksi suomalaisessa mediassa.

Nyt on vielä vaikeampi uskoa, että joku mahdollisuus rauhaan olisi. Suuraluepoliittinen valtataistelu ei pääty edes Venäjän totaaliseen tappioon. Senkin jälkeen askeleet kohti ihmiskunnan tuhoa vain nopeutuisivat, jos ihmiskunta säilyisi edes siihen saakka.

Ehkä positiivisinta on se, että ihmiskunta on ollut kehityksessä samanlainen virhe kuin esimerkiksi dinosaurukset. Toki ihmiskunta voisi todistaa itsensä tarpeelliseksi, jos haluaisi. Dinosauruksilla ei ollut siihen mahdollisuutta.

***

Teksti perustuu teoksiini Moniulotteinen ulkopolitiikka (BOD 2022), Hyvä, paha, ystävä, vihollinen – toinen uudistettu laitos (Rosebud 2023) ja Kaaoksesta järjestykseen (Rosebud 2024). Ks myös kotisivut www.vilhoharle.fi sekä suuralueita koskeva esseeni Kanava 3/2923

Aihekategoria: Näkökulmia ja -kantoja

”Tekstiä saa käyttää ja jakaa vapaasti, joko tällaisena tai osittain. Lähdettä ei tarvitse mainita. Toivon että tätä jaettaisiin aktiivisesti mahdollisimman paljon!” (Vilho Harlen saatesana )