Jan-Ivar Lindén

Helsingin yliopiston filosofian dosentti

Vaikutusvaltaiset läntiset mediat ovat viime vuosina lähes yksiäänisesti tuoneet esille hyvin kriittisiä näkökulmia Venäjästä. Atlantin toisella puolella sijaitseva suurvalta ei ole saanut samanlaista huomiota. Tasapainon nimessä on syytä myös puhua Yhdysvalloista, joka ei näytä olevan pienempi uhka Euroopalle.

Tieteenteoriassa esiintyy falsifioitavuuden periaate. Alunperin Karl R. Popperin esille tuoma ajatus koskee kriteeriä, jolla tarkistetaan empiiristen väitteiden mielekkyyttä. Empiirisesti mielettömiä ovat sellaiset väitteet, joille ei ole olemassa mahdollista väitteen kumoavaa asiantilaa. Miten olisi, jos käyttäisimme saman tyyppistä periaatetta suhteessa tämän päivän poliittiseen ilmapiiriin? Mitä se voisi tuoda esille mentaliteetista, joka nykyään vallitsee länsiblokissa, joka yhä enemmän on Washingtonin talutusnuorassa (paljolti samalla tavalla kuin itäblokki aikoinaan suhteessa Moskovaan). Miten vapaa keskustelu tukahtuu informaatiovirtaan vaikuttavissa voimakkaissa mutta usein huomaamattomissa mekanismeissa tilanteessa, jossa samalla on ryhdytty hyvinkin ankariin toimipiteisiin toisinajattelijoita vastaan? Avoin keskustelu tulee yhä vaikeammaksi yksiselitteisessä maailmassa, jossa nimittely korvaa argumentaation. Toisin suuntautuneet mediat ja ei-toivotut henkilöt joutuvat sanktioiden kohteeksi, usein myös varsin julmasti (kuten Julian Assange).ⁱ Tällainen ei selvästikään voi edistää sitä tarkkaavaista henkeä, joka pitäisi olla yhteiskunnassamme keskeistä, jos haluamme kunnioittaa julistettuja ilmaisun, lehdistön ja ajatuksen vapauden periaatteita. Totta, myös muualla maailmassa on ongelmia, mutta meidän on siellä vaikea ratkaista epäkohtia eläessämme täällä eikä siellä. Omasta poliittisesta yhteisöstämme kannamme sen sijaan erityisen vastuun.

Nato ja geopolitiikka

Geopolitiikassa nämä ongelmat ovat varsin polttavia. Muiden imperiaalisia tavoitteita omaavien maiden olemassaolo ei mitenkään muuta sitä tosiseikkaa, että Yhdysvallat on jo pitkään harrastanut ulkopolitiikkaa, joka sanktioiden ja interventioiden kautta on ylläpitänyt ja laajentanut amerikkalaista imperiumia. Silti Suomen ja Ruotsin kaltaisten maiden hallitukset haluavat välttämättä olla mukana liitossa, joka edustaa nimenomaan amerikkalaista hegemoniaa. Naton kumppanuussopimusten avulla asiaa valmisteltiin pitkään. Sota Ukrainassa oli vain laukaiseva tekijä, jonka avulla hallitsevat tahot molemmissa maissa lopullisesti luopuivat liittoutumattomuudestaan asettuakseen Venäjän viholliseksi – ja näin ilman kansanäänestystä Natosta. Tiedämme tänään, mm. vaikutusvaltaisessa Stratfor-ajatushautomossa pidetyn George Friedmanin puheen ansiosta, että Yhdysvallat jo pitkään on halunnut etäännyttää Venäjän muusta Euroopasta, jotta ei syntyisi kilpailevaa eurooppalaista mahtia.ⁱⁱ

Ukrainan konfliktin tragiikka juontuu isommasta geopoliittisesta tapahtumaketjusta, jossa maa on lähinnä pelinappula. Maan (ukrainan- ja venäjänkieliset) kansalaiset saavat taistella ”viimeiseen ukrainalaiseen asti”ⁱⁱⁱ sodassa, jossa hyvin vähän on voitettavissa osapuolille, jotka kuolevat, vammautuvat ja köyhtyvät. Riippumatta siitä, miten ymmärrämme Venäjän invaasioon johtaneen kehityksen, voi todeta, että Yhdysvallat on saavuttanut tärkeän geopoliittisen päämääränsä loitontaa muu Eurooppa Venäjästä.

Seuraukset

Yhdysvallat ei sen sijaan ole kyennyt aikaansaamaan toivottua taloudellista ja poliittista romahdusta Venäjällä. Päinvastoin näemme, että maailmantaloudessa käytetään yhä enemmän muita valuuttoja kuin dollareita ja että länsimaiden asema heikentyy ei ainoastaan Venäjällä vaan myös muualla. Varsinkin se, mikä koetaan länsimaiden kaksinaismoraaliksi (eli toisistaan täysin eroavien mittapuiden käytöksi), herättää närkästystä. Taloudellisessa suhteessa Yhdysvalloille on kuitenkin ollut hyötyä konfliktista, samalla kun sanktioiden ja niiden energian saatavuutta koskevien seurausten takia maan ”liittolaiset” huomaavat oman teollisuutensa ja omien kansalaistensa tilanteen varsin tukalaksi. Tärkeät taloudelliset suhteet Venäjään ja Kiinaan vaikeutuvat, ja Eurooppa tulee yhä enemmän Yhdysvalloista riippuvaiseksi. Samalla eräs teollinen haara elää kukoistuskauttaan, jossain määrin Euroopassa, mutta varsinkin Yhdysvalloissa: aseteollisuus. Muissa ilmansuunnissa varustuskierre johtaa samanlaiseen teolliseen militarisoitumiseen.

Varoituskellojen pitäisi soida, mutta median yksipuolisuus vaientaa ne tehokkaasti. Puolueet, jotka vielä 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä suhtautuivat kriittisesti Natoon (esimerkiksi Saksan Vihreät) muuttuvat vastakohdikseen. Sekä oikealla että vasemmalla moni on valitettavasti omaksunut transatlanttisen konformismin. Syntyy vaikutelma, että Venäjän nykyinen toiminta on vienyt unohduksiin kaikki ne kansainvälistä oikeutta loukkaavat rikokset ja sodat, jotka ovat leimanneet amerikkalaista ulkopolitiikkaa yli puolen vuosisadan ajan: Indonesia, Iran, Guatemala, Haiti, Kongo, Ghana, Vietnam, Chile, Honduras, Jugoslavia, Bolivia, Irak, Libya, Syyria, Jemen…^iv Yhdysvalloilla on tänään yli 700 sotatukikohtia ympäri maailmaa, ja Nato on muuttumassa nopeasti globaaliksi sotaliittoutumaksi, joka ylittää selvästi nimensä Pohjois-Atlantin liitto.

Entä me tässä kaikessa?

Mistä syystä siis nämä kaksi pohjoismaata haluavat olla mukana tässä koko maailman kattavassa imperiaalisessa politiikassa? Uhkakuvat eivät ole riittävä selitys, ei varsinkaan Suomessa ja Ruotsissa, missä idästä tulevaa uhkaa ei ole ollut havaittavissa. Sen sijaan nyt, kun on todellakin olemassa kolmannen maailmansodan vaara, pitäisi varsinkin Suomen näkökulmasta olla selvää, että maalla ei ole mitään voitettavissa Naton kautta saaduilla uusilla velvoitteilla: olla etulinjan sotatantereena ja ensimmäisenä maalitauluna sotilaallisten tukikohtien takia, jotka Yhdysvallat on saamassa Venäjän pitkän luoteisrajan tuntumassa. DCA-sopimus, jota ei solmittaisi Naton vaan nimenomaan Yhdysvaltojen kanssa ja joka antaisi Yhdysvalloille vapaan käyttöoikeuden pohjoisiin alueisiin, olisi tässä mielessä katastrofaalinen. On ymmärrettävää, että moni armeijan reserviläinen ei enää halua olla mukana tulevissa sodissa, jotka varmasti hyvin vähän koskisivat omaa maata. On valitettavaa, että Suomi ja Ruotsi hysteerisen poliittisen ilmapiirin vallitessa luopuvat pitkästä maille hyvin edullisesta liittoutumattomuuden traditiosta.

On tunnettu psykologinen, sosiologinen ja historiallinen tosiseikka, että pelko on tunnetila, joka mahdollistaa tehokkaan manipulaation. Tämä osaksi selittää uutta suuntautumista, mutta myös muut seikat vaikuttavat. Olemme 1950-luvusta lähtien altistuneet amerikkalaiselle massa- ja muulle kulttuurille. Myös yliopistomaailmaa on muokattu yhä enemmän amerikkalaisten mallien mukaiseksi. Kaikki tämä luo oivan maaperän identifikaatiolle: USA, that is us. Pidemmässä historiallisessa kontekstissa myös emigraatio Yhdysvaltoihin on tärkeä seikka, joka vielä tänään pitää yllä emotionaalisia siteitä. Voi ainoastaan toivoa, että tällainen läheisyys vastaisuudessa koskisi myös kaikkia niitä kriittisiä ääniä, joita on myös Yhdysvalloissa. Tänään vaikuttaa lähinnä siltä, että ainoastaan pohjoisamerikkalainen valtakoneisto hyötyy näistä eurooppalaisista samaistumismekanismeista.

Voiko USA olla väärässä?

Mikä tässä sitten on yhteys alussa mainittuun falsifioitavuuden periaatteeseen? Kysymyksen voi asettaa yksinkertaisesti seuraavalla tavalla: onko olemassa ylipäätään mitään sellaista USA:n tekoa, joka voisi asettaa rajattoman eurooppalaisen tuen tälle imperiumille kyseenalaiseksi? Näyttää paljolti siltä, että vastaus on kielteinen, jolloin suuntaus siis on lähinnä absoluuttinen järkkymättömyydessään. Tämä korostuu kriittisen keskustelun ja historiallisen taustoituksen puuttuessa yhä enemmän mielipidemuodostuksesta. Kuten viime vuosien hyvin affektiivinen keskustelu osoittaa, poliittinen harkintakyky on väistymässä ja korvattu identifikaatiomekanismeilla, jotka tehokkaasti estävät järkevän pohdinnan.

Eurooppa – unohdettu rauhan projekti

Asumme nykyään Euroopassa, joka hyväksyy alistetun asemansa ja loitontuu siitä äänestään, joka viimeksi kuultiin Ranskan ja Saksan vastustaessa George W. Bushin ja Washingtonin haukkojen sekä Tony Blairin ajamaa Irakin sotaa. Tuntuu jopa siltä, että Baltian maat olisivat tänään vastuussa yleisestä äänensävystä. Näillä mailla on toki asenteelleen ymmärrettäviä historiallisia syitä, mutta samalla taipumus ylireaktioilla herättää henkeen toisesta aikakaudesta juontuvia riitaisuuksia. Tällainen eskalaatio on valitettavasti todettavissa myös muiden Euroopan maiden atlantisteilla silloinkin, kun historia ei tarjoa samanlaista anteeksiantoa tälle suhtautumiselle. Silmiinpistävää on, miten Saksa – joka on vastuussa noin 27 miljoonan neuvostokansalaisten kuolemasta toisessa maailmansodassa – nykyisen hallituksensa avulla löytää taas vanhan taipumuksensa Drang nach Osten (mutta nyt ei laajentaakseen Suur-Saksaa vaan amerikkalaista imperiumia Yhdysvaltojen luotettavana vasallina). Psykologisin termein voisi jopa sanoa, että tietoisuudesta torjutut taipumukset palaavat uudestaan (Wiederkehr des Verdrängten) saksalaisten panssarivaunujen liikkuessa taas lähellä kaupunkia jonka nimi oli aikaisemmin Stalingrad – surulliset jäähyväiset Willy Brandtin liennytyspolitiikalle. Ruotsissa Olof Palme puolusti samanlaista rauhanpolitiikkaa, mutta murhattiin.

Hyvä ja rauhanomainen yhteistyö, joka Berliinin muurin kaaduttua vaikutti edistävän luonnollista jatkuvuutta Vladivostokista Lissaboniin, on jo yli vuosikymmenen korvautunut harkitsemattomalla konfrontaatiolla. Voisi ehkä sanoa, että ongelmaton versio suomettumisesta on muuntunut Euroopan baltistumiseksi, mutta silloin on toki lisättävä: samoin kuin suomettumisen käsite aikoinaan oli lähinnä retorinen valttikortti, jolla yritettiin vastustaa suomalaista tasapainopolitiikkaa, on tietysti liian yksinkertaista väittää, että Baltian mailla olisi jonkinlainen keskeinen rooli siinä eurooppalaisessa eskalaatiossa, joka heijastaa paljon laajempaa geopoliittista kehitystä. Valitettavasti lisääntyvä jännitys on monien tahojen toivoma.

i Wikipediasta kannattaa varoittaa, jos kyse on poliittisesti tärkeistä aiheista. Wikipedian perustaja Jimmy Wales on nykyisin jäsen NewsGuardin johtokunnassa, siis mukana siinä valvontaelimessä jolla on tänään hyvinkin suuret vaikutusmahdollisuudet. Muiden jäsenien joukossa on Michael Hayden, entinen NSA:n ja sittemmin CIA:n johtaja sekä Anders Fogh Rasmussen, Naton entinen pääsihteeri (www.newsguardtech.com/our-advisory-board/). Kts. myös www.wikihausen.de.

Viiteet:

ii The Chicago Council on Global Affairs, 4.2.2015. www.youtube.com/watch?v=krWiNBzcMto

iii Näin amerikkalaisen senaattorin Lindsay Grahamin muotoilussa, mutta myöhemmillä Mitt Romneyn ja Richard Blumenthalin variaatioilla, joiden mielestä Ukrainan sota on ”hyvä investointi”.

iv Kts. esimerkiksi William Blum, Killing Hope. US Military and CIA Intervention since World War II, Zed Books, London 2004 (myös luettavissa internetin kautta). Jugoslaviasta on olemassa dokumenttielokuva, jossa käsitellään varsinkin Saksan osuutta Naton puitteissa: www.dailymotion.com/video/x29w01f. Koskien ajankohtaisia tapahtumia, mainittakoon vielä esimerkiksi www.monde-diplomatique.fr, www.les-crises.fr, www.nachdenkseiten.de ja Jeffrey Sachsin monet puheenvuorot, mm. osoitteessa https://www.youtube.com/@judgingfreedom.